Parhaani olen tehnyt, riittääkö se?

Valmistautumiseni kesän päätapahtumaan, ASICS Stockholm Marathonille alkaa olla lopuillaan. Aikaa lähtöön on 10 päivää, kyllä aika on mennyt nopeasti. Tänään tein ohjelman mukaisen viimeisen pitkä lenkin, aikaa käytin 2h 40min , matkasta ei puhuta. Tunnelma oli kuin keväisellä orivarsalla, vanhalla miehellä.., juoksu kulki ja mieli oli korkealla. Jos näihin merkkeihin on uskomista, juoksusta tulee upea kokemus. Ei sinne kuitenkaan lähdetä takki auki, nöyrä mieli ja kunnioittava asenne matkaa kohtaan on paras tapa lähteä matkalle. Kuten otsikossa totesin, parhaani olen tehnyt.

Onko paikallinen pelastustoimen vastaava kalustonhoitaja tehnyt parhaansa? Tästä voisi olla montaa mieltä ja tässä tulee niistä yksi. Jos suuren vesistön äärellä olevan pelastuslaitoksen alus on pihalla kuljetustrailerin päällä tähän aikaan vuodesta, asiaa pitää todella ihmetellä. Tuliko kesä vastaavalle kalustonhoitajalle yllätyksenä? Ymmärtääkö hän mitä hänen tehtäviin kuuluu? Ymmärtääkö miksi hänet on palkattu hoitamaan asioita? Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin. Onko ko alus tarpeellinen edes? Jos oikea vastaus on, ei se ole tarpeellinen, lopetetaan verorahojen haaskaus korjauksiin. Jos vastaus on, se on tarpeellinen. Jumalauta, se alus vesille ja äkkiä.. Ja samalla OJENNETAAN poikaa, joka ei pysty huolehtimaan perusasioista, jos on valittu alupelastuslaitoksen vastaavaksi kalustonhoitajaksi, siihen kuuluu muutakin kuin pullan mussuttaminen päällystöpöydässä. Sinne sinä olet päässyt säälistä.. Kyllä saamari tuollaiset pistää vihaksi. Nyt on pakko löysätä, alan taas kiivastumaan, rauhallinen luonteeltani kun muutoin olen.

Eihän kaikkea tarvitse itse tehdä, varsinkaan jos on ns esimies asemassa. Silloin on asiat laitettava muuten jiiriin, esimiehenä on kannettava vastuu, että asiat ovat kunnossa. Ei kunnallisella puolella pitäisi olla varaa pitää epäpäteviä tai muuten rajoittuneita henkilöitä vastuutehtävissä. En tarkoita tällä ketään henkilökohtaisesti, tehkööt lukijat, jos niitä on, sen puolestani

Reipas päivä..

Viimeinen reipas, 17 päivää jäljellä, pitkä, super ja loput kevyitä. Jos luoja suo, pääsen sen jälkeen ”yksinkertaisen maratoonarin” taakasta. Nopeasti aika on kulunut siitä, kun Tukholmaan valmistautumisen aloitin. Tuolle ajalle on sopinut pakotusta ja kolotusta, osa varmaan henkisiä.

Tänään reipas tuntui vaikealta. Aamulla työstä, ei, tällä kertaa ei tultu levänneenä, hieman nuutuneena. Tunne lenkillä oli raskas, vastatuuli ja lämpöä +20, melkein kesäinen keli. Kun mittari ilmoitti 2km väliajan, mieliala hieman nousi. Ei se mikään hirmu nopea ollut, mutta minun reippaalle riittävä. Meinasin sanoa musiikista jotain, mutta nyt huomasin, eihän minulla ollut sitä mukana edes.. Loppua kohti juoksu alkoi ”kulkemaan”, ajatukset myös. Hjuva ;-).

Määrätietoinen harjoittelu..

Ylämäkeä ja alamäkeä.. myös henkisesti. Aiemmin kirjoittelin kuinka fiilikset vaihtelevat juoksuharjoittelun edetessä ja usko on loppua kesken kaiken. Kun sen tietää ja muistaa huomisen olevan ehkä taas parempi, siitä saattaa selvitä.

Eilen oli HCR puolimaraton, neljä viikkoa ennen kauden päätapahtumaa, Tukholmaa. Paljon pelätyt pohjeongelmat eivät vaivanneet kuin korvienvälissä. Juoksu kulki kivutta ja henkselit paukkuivat maalissa, stadikalla. Suoritus antoi uskoa seuraavan tapahtuman läpiviemiseen. Aika parani edellisestä vuodesta parilla minuutilla. Se on vanhalla miehellä omasta mielestä riittävä suoritus, melkein olisi saattanut riittää vaikka samakin aika kuin edellisellä kerralla, mutta parempi näin. Ei ole turhaan tehty lenkkejä tuulessa ja tuiskussa.

Tässä paljon jorisemaan, eikä ainakaan työasioista. Ei muuten muistunut edes juoksun aikana minkään vertaa mieleen, niin ne työasiat. Juoksu auttaa siis irtautumaan arjesta ja harmeista. Vai tuoko se lisää paineita sittenkin..?